Fanien arvostelut

HELLOWEEN - The Dark Ride

Arvostelija: Stratocaster, 20.7.2006
4,5/5

Minä edustan tätä osastoa Helloween-fanikunnasta, joka pitää Andi Derisiä bändin historian parhaana vokalistina. Luonnollisesti myös paras albumi sijoittuu tälle aikakaudelle. The Dark Ride on monien kuunteluiden jälkeen muodostunut ehdottomasti Helloweenin parhaaksi albumikokonaisuudeksi, mikä on periaatteessa hieman yllättävää, albumin ollessa Helloweenin synkin, raskain ja kaikista kauimpana perinteisestä Helloween-musiikista. Alussa en ymmärtänyt tätä levyä. Mielestäni musiikki oli liian kaukana Helloweenin perinteisistä piirteistä, ja biisit olivat ensikertalaisen korvaan hyvin outoja. Tästä ei kuitenkaan lannistuttu, vaan kuunteluita vaan kerättiin lisää, ja lähdettiin avaamaan albumia hitaasti mutta varmasti.
Lopullinen kolahdus tapahtui mökillä. Siinä reilusti keskiyön jälkeen kuuntelin albumia, ja katselin samalla ikkunasta pimeälle järvelle. Kaiken sen ympäristön hiljaisuuden keskeltä löytyi yllättäen se albumin aiemmin kadoksissa ollut punainen lanka, ja siitä oli tartuttava kiinni.

Hyvät albumit ovat aina sellaisia, että ne vaativat kuunteluita avautuakseen, ja niistä löytyy myös sen avautumisen jälkeisten kuunteluiden aikana jotain hienoja juttuja mitkä ovat ennen jääneet huomiotta. The Dark Ride on tyyppiesimerkki tällaisesta albumista. Ennen pidin Keeper Of The Seven Keys 2:sta eniten, mutta The Dark Ride pesi lopulta Keeperin yksinkertaisesta syystä. Keeper sisältää loistavia kappaleita, kuolemattomia klassikoita, mutta sieltä välistä löytyy myös epätasaisempia kappaleita. Vaikka Dark Ridelta ei löydäkään Eagle Fly Freen tai Dr.Steinin kaltaisia ikivihreitä, onnistuvat kappaleet silti luomaan rikkoutumattoman ja kaikenkestävän kokonaisuuden. Minä olen sellaista sorttia, joka musiikkia kuunnellessa yleensä kuuntelee albumin alusta loppuun. Tässä piili se ratkaiseva ero Keeperiin.

Levyn soundit ja tuotanto ovat kautta linjan loistavaa jälkeä. Harvan levyn soundit ovat yhtä kirkkaat, selvät ja biisejä tukevat. Se, että tuottajan jakkaralla on istunut Roy Z, kertoo kaiken oleellisen. Miehen tuotantojälkeä tuntemattomat voivat tutustua vaikkapa Bruce Dickinsonin sooloalbumeihin!
Tämä levy toimii ehdottomasti parhaiten pimeässä, kovalla volyymilla. Varaa aikaa, ota penkin reunoista kiinni ja anna palaa.

Beyond The Portal tuo hymyn huulille. Turvallisuuden ja tuttuuden tunne valtaa mielen heti, kun uuden Helloween-levyn starttaa joku vastaava mahtipontinen intro. Tästä se lähtee. Helloweenin introt ovat komeita; ne nostavat kuulijan mielen heti sille tasolle mille tarvitsee.

45 sekuntia, ja Mr.Torture lähtee käyntiin. Heti tässä vaiheessa, intron aikana kuuluu loistavat soundit, eikö? Torture lähtee käyntiin kunnolla Mr. Kuschin fillittelyn jälkeen, ja rankalla kitarasahauksella edetään. Alussa vierastin sitä, että säkeistö vedettiin yhdellä soinnulla läpi, mutta myöhemmin sen ratkaisun nerous kävi ilmi. Andi pistää narulle tapansa mukaan loistavan laulusuorituksen, ja vaikka miehen ulosanti tunnetusti loistavaa onkin, pitää heittää vielä erityisplussa Mr. Torturen säkeistöstä, joka mielestäni menee erityisellä energialla läpi. Kertosäe on taattua Helloween-laatua.
Helloween on siitä mukava bändi, että osaavat käyttää huumoria musiikissaan sopivassa määrin. Kappaleen lyriikat ovatkin riemukasta luettavaa! Tämä kappale heti näin alkuvaiheessa edustaa levyn ääri-parhaimmistoa, ja odotankin kuulevani tämän sitten Imatralla. Melodisuus, hyvä soitto, huumori ja raskaus ovat vaikeat elementit saada toimimaan yhdessä hyvin, mutta tässä on onnistuttu moitteetta.

Levy jatkuu albumin tyyliin verrattuna yllättävän pirteällä All Over The Nationsilla. Ennen en tästäkään välittänyt, mutta sen Ison kolahduksen satuttua tämä nousi albumin suosikkiraitojeni joukkoon. Synkät albumit ovat usein raskasta kuultavaa, jolloin kaiken pitää toimia erittäin hyvin että kuulija ei puutuisi. Helloween on ratkaissut tämän pistämällä albumille kaksi perinteisempää kappaletta, tämän ja myöhemmän Salvationin. Molemmat kappaleet tasoittavat hyvin synkempää ja raskaampaa kokonaisuutta.
All Over The Nations edustaa tuplabasareineen ja melodioineen sitä taattua, turvallista, iloista Helloweenia. Osa rakastaa ja osa vihaa sitä, minä sijoitun johonkin välimaastoon. Tämä kappale on vienyt sydämeni täysin, eikä kertosäkeen äärellä voi olla hymyilemättä. Tässä vaiheessa on pakko mainita Uli Kuschin loistava rumputyöskentely. Biitti ei horju ei, ja soiton groove ihan paistaa sieltä läpi. Kappaleen soolo tukee perinteisin eväin hienosti biisiä itseään, ja loppusoolon melodioista tulee paikoin Keperit mieleen! Kappale loppuu iloiseen basareiden ja kitaroiden ilotulitukseen.

Escalation 666 ja Mirror, Mirror ovat kuulemistani Helloween-kappaleista ehdottomasti raskaimmat. E666 starttaa rumpujen ja kitaran yhteistyöllä, ja jatkuu jos mahdollista, vielä raskaammin. Tässä Andi esittelee rankempaa puoltaan laulajana. Kertosäettä edeltävä osa ihan hohkaa aggressiivisuutta ja energiaa. Kertosäe itse ei muistuta mitään aiempaa Helloween-kertsiä, tässä on nyt kyseessä aivan oma, uniikki juttuna!
”Escalation sixsixsix” henkäilyt taustalla pistävät ihan kananlihalle; pimeässä tätä kuunnellessa ei voisi fiilis olla parempi. Tätäkin kappaletta vähän vieroksuin alussa; oudon, raskaan ja painostavan tunnelman takia. Nyt tottakai on taas peli selvä, ja digataan kuin hullu puurosta.
Soolo on erittäin hillitty, ja kappaleeseen nähden pirteä. Tämä luo todella oudon tunnelman, eikö? Jälkimmäinen soolo taas vetää pimeämpään osastoon, ja johdattaa taas kertosäkeeseen. Helvetin outoa? Mutta toimiiko? TOIMII! Tämä kappale on itselleni ikuinen mysteeri, outoa, raskasta, painostavaa, tunnelmallista ja aggressiivista tavaraa.
Mirror, Mirror lähtee runttaamaan komiasti kitaramelodian + raskaan taustan avulla, ja pian Andi päästelee taas sanallista antia ulos. Tämän kappaleen säkeistöt ovat todella tunnelmallisia, ja Andi pistelee parastaan. Milloin viimeksi Derisin ääni kuulosti yhtä räkäiseltä ja aggressiiviselta? Mahtaa olla Master Of The Rings kyseessä! Kertosäe on varsinainen outolintu, ihan erillään oleva osa muuhun kappaleeseen verrattuna. Siinä se hienous piileekiin, outoja juttuja ihan kuin edellisessäkin kappaleessa. Kertosäkeen jälkeinen riffi tarttuu kuulijaa niskasta kiinni ja pistää pään heilumaan. Kovimpia riffejä ever!
Toinen säkeistö menee erilaisella rumpukompilla, ja että toimii! Edellisen riffin aiheuttama armoton päänheiluminen senkun jatkuu. Täytyy ylistää kitarasoundeja, kitaranrääkkääjänä sitä osaa erottaa hyvät huonoista. Toisen säkeistön jälkeinen väliosa ennen sooloja on OUTO <- siinä vasta Escalationia ja tätä hyvin kuvaava sana. Sooloilu ihan ihme tavaraa, parhautta. Nämä kaksi kappaletta ovat mielestäni täysin erillisiä muusta linjasta, ja outoutensa takia molemmat toimivat.

If I Could Fly on erittäin kaunis, tosin raskas kappale. Alun pianointro pistää kylmän väreet selkään, ja kohta jo bändi paahtaa menemään täydellä teholla. Tässä kappaleessa on mielestäni sellainen laulusuoritus, joka saa hakea vertaistaan pitkän aikaa. En osaa vannoa, onko Andi tässä kovimmassa terässään koko albumilta, mutta sen voin sanoa että kolmen parhaan joukkoon tämä kappale laulunsa osalta menee. Kertosäe on tunnelmallinen, ja alun piano-melodia sopeutuu hyvin basson ja kitaran luomaan valliin. Basso kun tuli mieleen, täytyy kehaista Markuksen aina yhtä moniulotteista ja melodista soittoa. Siinä mies, jonka bassotaiteilu on huomattavan aliarvostettua. HAIL MARKUS!
Toinen säkeistö lähtee tasavarman raskaasti käyntiin. Jos tämä vedetään Imatralla, voi reaktioni olla vaarallinen! If I Could Flyn soolo on ehkä albumin paras, tukee melodisuudessaan ehdottoman loistavasti kappaleen yleislinjaa. ”If i could…if i could Flyy-yyy!!”-huudot lopussa ovat äärimmäistä parhautta korville. Kappale loppuu, ja mitä onkaan seuraavaksi luvassa?

SALVATION! Tässä tämä aliarvostettu helmi, joka mielestäni on tämän levyn ehdottomasti paras kappale, ja tottakai bändin koko tuotannon äärimmäistä kärkikamaa. Jo kappaleen alun äärimelodiset kitarat saavat mielen kirkkaaksi, ja viimeistään siinä vaiheessa missä Mr. beat aloittaa tuplabasariensa tulittamisen, peli on selvä. Andi lähtee tarinaan mukaan eloisasti, ja tulkitsee rivejä niin hienosti kun vaan ihminen pystyy. Michael Weikath ei tämän levyn teossa ikäväkyllä ollut kovinkaan paljon mukana, mutta juuri tämänkaltaiset helmet todistavat miehen ylivertaisuuden säveltäjärintamalla!
Kertosäettä pohjustaa mahtava väliosa, ja kertosäe itse vauhdin saatuaan jyrää eteenpäin loistavasti. Rakastan tätä kappaletta, en vaan voi tajuta miksi tätä ei yleisesti hehkuteta enemmän?
Alun kitaramelodia toistuu, ja sekös kuulijaa hemmottelee. Säkeistö on tämän kappaleen parasta antia, tuplakomppi, hieno taustatyö yhdistettynä Andin vokalisointiin, luo kokonaisuuden joka EI unohdu. Tehkää ystävänpalvelus ja kuunnelkaa Salvation NYT ennen kuin luette lisää!

The Departed (Sun is Going Down) starttaa kunnon delay-kitaran avulla, ja Andi vie taas pisteet kotiin. Groovaa alusta lähtien, ja jälleen nuppi heiluu niin että kyllä lentää karstat korvista kertaheitolla! Onko tämä kertosäe tästä maailmasta? Tähän on kyllä vangittu sellainen tunnelma, että toista ei ole. Andi on jälleen ratkaiseva tekijä kokonaisuuden suhteen. ”Sun is going down!”-taustahuudot ovat loistavia, loistava onkin tämän albumin pääsana! Tätäkin kappaletta kuunnellessa huomio pysyy Andin ilmiömäisessä suorituksessa, ja pitää oikein pohtia että osaa kommentoita muita osa-alueita!
Tunnelma on varmasti hienoin koko albumilla, nimibiisi on ainut joka voi omalla tunnelmallaan yltää samaan. Tässä kitaroiden hieno soundi korostuu parhaiten, ja kokonaisuus on niin tiivis että ei paremmasta tietoa. Pieni sävellajin vaihdos loppuun ja Andin ulvonta + Sun is going down-huudot lopussa tasaavat potin, ja pian kappale alkaakin hiljetä loppuaan kohden. Hillitön meininki! Tämä on myös nykyään suosikeitani, jos ei sitten ennen ollut. Mahtavaa jälkeä!

I Live For Your Pain ja We Damn The Night ovat eittämättä hyviä kappaleitta, mutta ne jäävät kuitenkin muun tuotannon varjoon, yksinkertaisesti muun tavaran ollessa niin loistavaa. Ensiksimainitun parhaat hetket ovat loistava kertosäe, ja jälleen Andin mahtavat laulusuoritukset. 12 Kappaletta on aika pitkä kesto albumille, ja kokonaisuuden toimivuuden kannalta vaaditaan äärimmäisen hyviä kappaleta. Nämä kaksi ovat ehdottomasti keskitason yläpuolella, mutta jos muu kama on KAIKEN yläpuolella, miten nämä voisivat pärjätä?
We Damn The Night on ok-kappale, mutta ei se mieleen jää yhden kuuntelun jälkeen. Riffi on mahtava, sehän on kuin suoraan SLAYERIN DEBYYTILTÄ!? Helloweenin riffiksi siis erittäin poikkeava, ja loistavahan se eittämättä on. Soolot kuitenkin ovat kovia, ehdottomasti.

Nämä kaksi kappaletta toimivat siltana alku ja loppuosien välissä. Nyt on aika käydä lopun kimppuun.

IMMORTAL on albumin kovimpia ehdottomasti. Se starttaa tunnelmallisella, rauhallisella melodialla ja pian lähdetään koko bändin voimin jatkamaan. Tunnelma on suoastaan aavemainen, kun Andi kiskoo narulle rumpujen ja basson kanssa elämää suurempaa sanomaa! Kertosäettä edeltävä osa on tunnelmaa parhaimmillaan. Kertosäe itsessään ei ole kappaleen parasta antia, mutta muilta osin biisi toimii täydellisesti. Kitaramelodiat kertsin jälkeen suorastaan tappavat, ja ihan uusin eväin lähdetään uuden säkeistön kimppuun.
Raskaat kitarat, rumpukompin groove, tunnelmallinen vokalisointi, melodinen bassottelu, hyvät soundit ja tuotto ja siinä se. Tämä on tyypillinen Dark Ride-albumin kappale; hieno biisi joka vaatii kuunteluita avautuakseen, ja avauduttuaan palkitsee kuulijan mitä parhaalla tavalla. Soolot ovat tässäkin mahtavia, Helloween on niitä melko harvoja bändejä, joiden soolot ovat oikeasti kappaletta täysin tukevia ja omanlaisiaan piristysruiskeita kokonaisuuteen.
Kappale loppuu raskaan runttaamisen, ja Andin tarinankerronnan päättämisen yhteistyöhön.

The Dark Ride on loistava kappale, joka alkaa huumorilla, nääs vanhoilla musapätkillä. Ensimmäinen melodia lyö jalat alta, ja tämä enteilee todellakin Pimeän Kyydin alkamista. Tässä on kaikista paras pimeän tunnelma, kuunnelkaas yöllä! Kun säkeistö alkaa, tämä mies on myyty. Andi kiskaisee jälleen mahtavat vokalisoinnit, ja Uli pitää komppia kasassa tiiviisti. Kertosäettä edeltävät jutut ovat äärimmäistä parhautta, piste. Kertosäe on synkkä ja melko surullinen, ja toimii sellaisenaan hienosti. Tunnelma on liian usein sivuun jäänyt seikka kappaleissa, mutta tässä se on pääosassa. Sitä osaa arvostaa kerta toisensa jälkeen.

Ei sen enempää tästä kappaleesta, ettei lukijan mielenkiinto huku.



Tämä arvostelu on edellistä (keep2) lyhyempi. Joskus liian pitkät arvostelut kääntyvät kirjoittajaa vastaan. Toivon tämän olevan sopivan mittainen. Tässä on sanottu kaikki mitä pitää.

THE DARK RIDE 4,5/5

+ Loistava tuotanto ja kristalliset soundit
+ Muusikot tottakai kirkasta kärkeä
+ Kappaleet tunnelmallisia, synkkiä ja raskaita
+ Andin uran komeimmat laulusuoritukset
+ Albumia hallitseva ainutlaatuinen tunnelma
- Kesto vähän turhan pitkä
- Vaatii monta kuuntelua avautuakseen


Kiitokset Dantelle, jonka ansiosta:
1) Ylistän tässä nyt Dark Ridea
2) Näen Helloweenin livenä Imatralla




LET THE METAL FLOW!

Alkuun

Keeper II biisi biisiltä

Arvostelija: Stratocaster, 11.6.2006
5/5

Nyt kun ollaan sillä päällä, niin se on levyarvostelua tuleva. Tällä kertaa kolmesta vaihtoehdosta on yksi karsittu voittajaksi, ja se levy sattuu olemaan Helloweenin kovin levy Keeper Of The Seven Keys Pt. 2. Albumi keräsi heti sen saatuani todella paljon kuuntelukertoja, ja heti alussa kävi hyvin selväksi, että tämä hyppää suoraan Iron Maidenin Seventh Sonin kaveriksi sinne maailman kovinten albumikokonaisuuksien listalle. Eli Keeper on levylistani toinen, ja kyseessä onkin mainion bändin enemmän kuin mahtava kokonaisuus. Tänään juuri ostin Keeper 1:n, joten sen osalta en ole vielä arvostelua valmis kirjoittamaan (heh) vaikka nopea olenkin näissä hommissa. Mutta annetaan pikkuveli 1:n kerätä kaikessa rauhassa kuunteluita, ja keskitytään tähän loistavaan Keeper-saagan toiseen ja keskimmäiseen osaan. Se, että albumi minulle asti kulkeutui, oli sattumien summa. Ajattelin laajentaa vähän musiikillista näkemystäni Iron Maidenin ulkopuolelle, ja tein vähän listaa albumeista mitä pitäisi ostaa. Sattumalta Manun luona vieraillessa (oli pakko lukea ilmaiseksi uusi Inferno Laughing) satuin huomaamaan Keeperin hyllyssä, ja kysyin ihan läpällä mieheltä että paljolla lähtis. Selvisi, että Helloween ei sitten ollutkaan Manulle kova suosikki, ja sanoi että suosiollisella kuuden euron hinnalla lähtisi albumi minulle. Pakkohan sellainen helmi oli saada kokoelmaan, ja eikun kotio ja legendaarinen luuritpäähän-tilanne oli taas syttyvä. Albumi oli ensikosketukseni powermetaliin, enkä tiedä aionko laajentaa kyseisen tyylisuunnan tutkimista Helloweenin ulkopuolelle. Täytyy sanoa yleisesti, että onneksi satuin ostamaan tämän. Sen verran kovaa Kurpitsa puri, että nyt voin löytää itseni keikkalippua ihastelemasta, ja ihQ:n Danten kanssa ollaan matkaakin jo kovasti suunniteltu! Keeper Of The Seven Keys 2 räjähti suoraan tajuntaan. Ei tarvinnut kuunnella albumi kuin kerran, ja se iskostui nuppiin lähtemättömästi. Monet viestit tuli Manulle pistettyä, että ”ei helkkari nyt pää räjähtää, sen verran kovaa kamaa Keeper on”! Jopa siinä määrin, että mies lopulta suivaantui ja vastasi ytimekkäästi ”Turpa kiinni jo, olen jumala koska ostit sen multa, piste” Laughing Nyt on aika avata pullo ja jakaa iloliemi teidän neitolaisten kanssa. Deathin Leprosy-arvostelu sai hienoa palautetta, joten käytetään hyväksi havaittua kaavaa ja tehdään samaan tyyliin. Eli siis lopusta tulette löytämään Sonosmaisen koosteen sekä kiitoslistan! Laughing Viime kiekon kiitoslistalla olivat Lappis ja Asa, tämän albumin listalta löydätte uudet nimet! (hoho)

HELLOWEEN - KEEPER OF THE SEVEN KEYS PT. 2
Tehdään näin niinkuin Leprosyn tapauksessa, että ensin heitetään yleispätevää kommentointia ja sitten käydään itse materiaalin kimppuun.
Andi Deris on mielestäni Helloweenin paras laulaja. Tehdään se heti alussa selväksi. Mutta vaikka Andi onkin suosikkini laulajakaartista, kolahtaa tämä levy minulle koviten, ja täällähän kiekuu siis Michael ”Mr. Ego” Kiske. Täytyy sanoa, että kyllähän se Michael hoitaa laulajantontin täysin ainutlaatuisella tavalla, tavalla, johon vain harvat pystyvät. Vertaisin Kiskeä mieluusti Dickinsoniin mutta en kuitenkaan näin nyt tee. Onhan sitä kuultu vaikka mitä selitystä asian tiimoilta. Mutta Kiske on täysin hommassa kiinni, ja sopii biiseihin kuin nokka naamaan. Vaikea kuvitella Hansenia laulamassa March Of Timea. Laughing Michael Kiske oli Keeper-levyjen aikaan yksi maailman parhaista vokalisteista, eikä sitä voi kiistää vaikka omaisikin kaunaa itse henkilöä ja hänen myöhempää toimintaansa vastaan. Ei, vaan Kiske rulaa täysin tällä levyllä, ja pitää kuulijan koko ajan täysin hallussaan. Mies vetää korkealta ja kovaa, se on selvä, mutta paikoin vedetään myös upeasti matalalentotasolta! Nyt puhun tottakai klassikkokappaleesta I Want Out. Kiske on levyn ehdottomia kantavia voimia loistavan biisimateriaalin ohella tottakai, ja ilman Kiskeä Keeperit eivät merkkaisi minulle enempää kuin keskivertohyvä heavylevy. Mutta näin asia on, ja Kiske on nyt selitetty.

Bändi on erittäin hyvä muusikollisesti, sitäkään tuskin voimme kiistää missään tapauksessa. Tälle kokoonpanolle on vaikea löytää metallikentästä vastusta, sillä Helloweenissa @ 1988 ei ollut minkäänmoisia pikkuvikoja. Ei ole mitään Lars Ulrichia täällä, vaan bändin muusikkous on korkealla tasolla. Kitaraihmisenä tottakai huomio kiinnittyy välittömästi Michael Weikathiin ja Kai Hanseniin, jotka niin sävellyksellisesti että instrumentillisesti hoitavat homman kotiin runsain kehuin. Markus Grosskopf on varmaan maailman rumin metallibasisti Laughing, mutta hoitaa hommansa bassonvarressa ällistyttävän hyvin. Jos Stratolta kysytään (ja nyt kysytään) niin Grosskopf on huomattavan aliarvostettu kyky metallibasistien joukossa. Helloweenin musiikki on moniulotteista ja melodista, ja ilman Markuksen laukkavaa bassotyötä Helloweenista puuttuisi se jokin. Ingo S. (en osaa kirjoittaa sukunimeä ja kuolen ennemmin kun sen opettelen!) hoitaa rumpalinhommat tavalla, jota arvostan suunnattomasti. Ingon soitto svengaa, ja siinä on tietynlaista ns. elävää taikaa, jonka vain aistii joidenkin parhaiden rumpaleiden soitosta. Uli Kushia aina hehkutetaan Helloweenissa tehdyn työn ansiosta, eikä siinä mitään, Uli ”svengaa kuin Hirvi”, mutta silti Ingo tulee aina olemaan minulle Helloweenin ainoa oikea rumpalispoika. Soundit ovat loistavat. Kitarasoundit ovat sopivan terävät mutta myös tukevat, eikä mitään epäkohtaa tästä tule. Rumpusoundeja olen tällä levyllä ihaillut, varsinkin virvelisoundi kaikessa tyylikkyydessään suorastaan lentää ulos cd-soittimesta. Cool Rumpusoundit kautta linjan ovat hyvät, mutta ennenkaikkea SELKEÄT. Kyllä tietää koko ajan missä mennään. Grosskopfin bassosoundi on sopivan jämäkkä mutta myös pehmeä tukien materiaalia niin hyvin kuin vain pystyy. Levy on tuotettu hienosti, ja miksaus on erityisen selvä. Kyllä meikänkin kaltainen puukorva tietää missä nyt ollaan menossa!
VÄLIHUOMAUTUS: En ole tähän asti ostanut kovinkaan paljon loistavaa-huonompia levyjä. Viisi tähteä tämä saa, eikä tämän arvostelun tarkoitus olekaan kertoa sitä. Vaan tämän tarkoituksena on purkaa omia mietteitä koskien Helloweenia, ja samalla selvittää ne syyt, miksi albumi on tehnyt minuun näin suuren vaikutuksen. Nyt voisi aloittaa itse albumin analysoimisen.

Tämä albumi edellisen mukaan alkaa tunnelmallisella fiilistelyllä. INVITATION starttaa tämän kokonaisuuden tavalla, josta käy jo selväksi levyn mahtipontisuus ja kunnianhimo. Intron jälkeen annetaan kunnon heavylle valta ja EAGLY FLY FREE starttaa kunnon voimasointuriffittelyllä. Kuulostaa heti alkuun perkeleellisen hyvältä, ja jo muutoskohta introsta ensimmäiseen kunnon kappaleeseen kertoo, että tämä albumi on kokonaisuus, eikä ole kyseessä mikään parihyvääbiisiä + loput täytekamaa-setti. Ennen vanhaan tehtiin rehellisesti kunnon albumeita! Kotka Lentää Vapaana, näin tekee heti kun Kiske tarttuu mikrofoniin ja tarina itse alkaa. Koko systeemi rullaa eteenpäin pelottavalla tarkkuudella ja svengillä. Ainakin on heti alusta lähtien selvä homma että ei anneta armoa, tämä on sitä itseään. Kertosäkeeseen tullessa Kiske jo vetelee korkeammalta, ja fiilikset ovat jo huipussaan. Tämän kertosäkeessä on tiettyä ennalta-arvattavuutta, mitä koko albumilta muuten löytyy jonkun verran, mutta tässä suhteessa Helloween onkin erilainen bändi.
He osaavat tehdä ns. kliseiset sävelratkaisut tyylitajuisesti ja hienostuneesti, siten, että ei jää mikään pahvinen maku siitä että kierrätetään jo tehtyjä ideoita. Pikemminkin pienet ennalta-arvattavuudet tuovat turvallisuuden ja tuttuuden-fiiliksiä, ja nämä puolestaan auttavat avaamaan albumia mahdollisimman helposti kuulijaa ajatellen. Basso jyrisee, kitarat jauhavat riffiä riffin perään, Kiske ulvoo minkä keuhkoista lähtee, Ingo pistää rumpusetin suorastaan elämään. Tämä on heti alkuun sitä mistä niin kovasti pidän, perinteistä ja toimivaa powermetalia kunnon speedmetal/perinteisemmän heavyn vivahteiden vaikuttamana. Soolot eivät ole mitään maailmaa räjäyttäviä (ei enää Adrian Smithin jälkeen) mutta tähän materiaaliin ne sopivat. Bassosoolokin kuullaan, ja viimeistään tässä vaiheessa on selvää että kyseessä on albumin parhaimmistoon tiukasti sijoittuva biisi.

YOU ALWAYS WALK ALONE on vasta lähiaikoina kolahtanut sillä tavalla mitä olen odottanut jo pienen tovin tapahtuvan. Se on tämän levyn tunnelmallisemmista kappaleista se parempi, ja vaikka toisessakaan ei ole vikaa, toimii tämä vaan niin hyvin. Kun laulu alkaa, kuullaankin jo melkein parasta Kiskeä (ei sen puoleen, koko levy on sitä.) Rytmi on hieno, ja tuplahommiakin kuullaan melkoista tyylitajua noudattaen. Kuten Death-ketjussa sanoin, joskus homman pointti on soittamatta jätetty tuplabasarikuvio. Ingon soitossa on kyse juuri tästä, tyylitajuisesta ja tilannetietoisesta soitosta. Kappaleen kertosäe on melkeinpä KAUNIS, mikä on hieno käsite raskaammassa musiikissa. Cool Hienoa kappaleen eteenpäinkuljettamista niin rumpujen kuin kitarakikkojenkin osalta. Sanat eivät yllä millekään verbaalisen lahjakkuuden huipentuma-tasolle, mutta tekevät kunniaa musiikille loistavasti. Hansen/Weikath on hieno pari kitaranvarressa, siitä erityismaininta. Tämän kappaleen jälkimmäinen soolo on Helloweenin kovin, ja samalla eräs suosikkisooloistani ikinä. KUITENKIN on pakko sanoa, että Helloweenin soolot eivät ole minulle ikinä kolahtaneet henkilökohtaisella tasolla paljon, mikä on sekin yksinkertaista selittää. Sen jälkeen kun Iron Maiden kolahti, ei ole H:n soolojen takia löytynyt mitään totaalitappoa mistään. Tämä You Always Walk Alonen rockhenkinen soolo on eräs niitä harvoja jotka tähän yltävät, mutta muita ei taida Helloweenilla olla. Biisi toimii kaikenkaikkiaan loistavasti (hehkutusta, heh) ja kuten Pasi Tampereen Musiikista sanoi: ”Eikai voi muutakun antaa tapahtua jos kerran on tapahtuakseen” ja näinhän se nimenomaan on. You Always Walk Alone on noussut erääksi suosikeistani albumilla, ja vaikka ei mikään balladihenkinen olekaan, on silti pienenlainen fiiliksellinen tasoittaja ollut, ja kyllähän hyvältä albumilta pitää sellaistakin tavaraa löytyä. Tässä vaiheessa levyä ollaan saatu jo melkoisesti kehua aikaan, ja paljon on vielä edessä. Koittakaa jaksaa, heh, nyt näppäimistölle kyytiä ja seuraava biisi.

RISE AND FALL taitaa olla Keeper-levyjen huonoimpana pidetty kappale yleisesti. Täytyy myöntää, että se ON heikompi kappale kuin muut, eikä asiaa parane mitenkään kaunistella. Kuitenkin albumin muu tavara yksinkertaisesti toimii loistavasti, niin loistavasti että Rise And Fallin pienehkö tasoheittely ei mitenkään onnistu keskiarvoa laskemaan, ja legendaarinen hehkutusarvosana 5/5 päätyy edelleenkin albumille. Kappale alkaa pirteällä rumputulella, ja siihen päälle isketään repeilyä herättävä naureskelupätkä. Sitten itse säkeistön kimppuun, joka meneekin täysin Kisken voimin eteenpäin, muiden soitinten jumputtaessa uskollisesti mukana. Tässä vaiheessa pelkkää hyvää, mutta kertosäe on se ns. ongelmakohta. Meikälle ei ole ikinä toiminut, ja se onkin albumikokonaisuuden ainoa epäkohta. Ei kyseessä kuitenkaan huono biisi ole, ehkä sellainen 3/5 kappale, ei sen puoleen. Tuplapoljennat, kitaroiden rytmikikat ja muut johtavat biisiä ja samalla albumikokonaisuutta tyyliuskollisesti eteenpäin. Soundien kirkkaus ja hyvyys kiinnittää huomion jälleen, ja niinhän hyvien soundien kuuluukin tehdä. Erityismaininta vielä Ingon vähintään loistavasta rumpusoundista! Tässä kappaleessa on muuten kitarakomppauksissa käytetty hienoja demppaus/rytmikuvioita, jotka kiinnittävät väkisinkin kuulijan huomion. Kyllä nämä kuulkaas kovia muusikoita ovat, eikä sitä kiistä sekään seikka, että Kiske levyttää nykyään poppia & häpeää heavyaikojaan ja se, että Kai Hansen jätti Helloweenin Gamma Rayta rakennellessa. Cool Tässä vaiheessa on käynyt hyvin selväksi albumin yleinen taso, korkealla mennään ja sieltä ei vielä olla laskeutumassa (Chameleon odottaa tulevaisuudessa Laughing) Tiukkaa kuritusta tämä on, ja yleislinjaltaan sitä Helloweenia joka meikälle on sitä parasta.

Aika porskutella eteenpäin! Seuraavaksi legendaarista kamaa tulossa, ja sehän tarkoittaa Doctor… STEIN:ia! Dr.Stein on suosikkibiisejäni Helloweenilta, ehdottomasti! Stein on aivan omanlainen tapaus, ja siinä yhdistyy kaikki tietyt heavymetallin olennaiset seikat. Dr.Stein on koko metallikentän hienoimpia tapauksia johtuen sen monista pienenpienistä hienouksista jotka yhdessä muodostavat hyvän kokonaisuuden. Dr.Stein on todella hauska biisi, ja kun sanoituksia lukee niin löytänee sieltä vähän perusvakavasta poikkeavaa ilmaisua. Tässä kappaleessa Helloweenille niin tyypillienn humoristisuus ja tietynlainen itseironia korostuvat sopivassa määrin antaen tälle kappaleella tietyn, hienon lisämaun. Lisäksi kappale on rakenteeltaan hyvä heavykappale sen ollen samalla hyvin kulkeva perusheavybiisi, kuten myös kertosäkeensä ansiosta mukava, rennompi ”bilekappale.” Minä olen aina tullut hyvin juttuun Steinin kanssa, ja mielestäni se kappaleena tuo joskus turhankin synkkään heavykentän silmäkulmaan vähän sitä kuuluisaa pilkettä. Itse kappale alkaa omituisten humina/huutoefektien ryydittämänä ja jatkuu tiukkasoundisella kitaranhyväilyllä. Ingo pitää heti alusta alkaen kompissa kovan svengin, ja kappale alkaakin rullata heti ensitahdeista lähtien tavalla, josta kunnon biisin aina tunnistaa. Kiske vetää hyvin säkeistön, vähän teatraalisuutta ja huumoriakin mukana, jos minulta kysytään. Kertosäettä edeltävä väliosa nostattaa fiilistä, ja kun vihdoin päästään sinne kuuluisaan kertosäkeeseen, ollaan jo henkisesti valmiita yhtymään Tohtori Steinin iloiseen monsterikuoroon. ” ”Dr. Stein grows funny creatures Lets them run into the night They become great Rock musicians And their time is right!”

Mahtavaa kamaa, joka aina jaksaa nostattaa hymyn huulille. Dr.Stein on kappale, joka mielestäni kiteyttää hyvin Helloweenin perusolemuksen. Vakavasti tehtyä heavya, josta kuitenkin löytyy humoristinen osuus, toki koko hoito varustettuna osaavalla instrumenttien hallinnalla ja kaikinpuolin pätevää soitannollista antia tarjoillen. WE GOT THE RIGHT starttaa rauhallisesti Kisken ja Markuksen voimin, pian muu porukka yhtyy mukaan rauhalliseen fiilistelyyn, ja kohta alkaa olla raskaampaa kamaa mukana. Säkeistö on laatutavaraa, Kiske on aina ollut kova näissä rauhallisemmissa fiilistelybiiseissä. Bassokuvio on aivan v*tun hieno! Mahtavaa tavaraa. BTW, Ingon basarisoundi on tosi hieno. Noussut Grosskopfin arvostus vielä korkeammalle tasolle juurikin TÄMÄN arvostelun takia, nyt kun oikein on tullut kiinnitettyä huomiota tarkemmin. Hyvä biisi, rauhallinen veto ennen loppulevyn tappotavaraa. Kunnon fiilistelyä, pieniä instrumentillisia hienoja kikkoja, korkeampaa tulkintaa Mr.Egon suunnalta ja välillä myös raskaampaa bändityötä. Taustalauluhommakin on aina sujunut Helloweenilta hienotunteisesti ja taiteellisesti, sopivissa määrin. Kahden minuutin loppupuolella mennessä alkaa kuulua hienoja tuplakitaramelodioita, jotka Stratocasterin arvosteluasteikolla saavuttavat kaikki kunnon melodian tyylipisteet. Myönnettävä on, Hansen/Weikath ON kova pari kitaran varressa, tai siis OLI, ikävä kyllä. Hienosti kuljetellaan tarinaa eteenpäin, ja ihan hymy nousee huulille. Mahtipontistakin tavaraa, joskus. Rumputyö on kyllä hienoa, Ingo, lepää rauhassa ja pistä tuplaan polkua sielläkin missä nyt olet…Kappale jatkuu loistavien tuplabasarikikkojen, virvelitulittelun ja toki jopa kauniin bändiyhteistyön voimin. Loistavaa melodiantajua tämä Helloween osoittaa, täytyy vain sen verran sanoa. Kappale loppuu hienosti rumpuilottelun viedessä kuulijan huomion. Ensi alkuun We Got The Right ei ollut suosikeitani, mutta se You Always Walk Alonen kanssa aukesivatkin yllättäen samoihin aikoihin ja paljastuivat hienoiksi tasoittajaksi, vaikka YAWA ei kyllä olekaan niin balladi. Nyt tämä kappale on auennut, ja sen jaksaa monesti kuunnella. Se on mielestäni juuri oikeassa paikassa ns. rajaporttina alku/loppulevyjen välissä, alkuosan johdattaessa tunnelmaan ja loppulevyn lopulta lyöden kuulijalta tajun kankaalle.

MARCH OF TIME on taideteos. Kertosäkeen laulujen osalta kovinta mitä Kiske on ikinä tehnyt. Kappale alkaa hienolla, raskaalla melodia/harmoniakikkailulla, ja rumpufilliäkin kiskotaan taustalla. Basso vielä viimeistelee potin, ja lopputulos on eräs melodisen musiikin kauneimpia introja, ikinä. Hyvin lyhyeltä tuntuvan ajan päästä annetaan tuplabasareille kaikkivalta, ja kitaran ryydittämänä päästään asiaan. Raskasta riffittelyä, ja KISKE on IN. Hyvin pelaa, ja rumpukomppi tukee systeemiä mahtavasti. Tässä vaiheessa on jo selvää, että helpolla et pääse. Mutta yritä, sitten kun jaksat loppuun asti, palkintona on jotain niin hienoa…Pienen johdattelun jälkeen musiikin historian kauneimpaan (posersana) kertosäkeeseen, jossa vedetään niin korkealta että ihan munissa tuntuu! (kyllä, Akiman, olen OIKEASTI mies! Shocked) Kiske oli mies paikallaan ´weenissa, piste. Sama kaava jatkuu ja tätä äärimmäistä parhautta tuuttaa sitä mallia että heikompaa hirvittää. Kertosäkeen voimin jaksaa aina kuunnella suoraan seuraavaan kertsiin asti…toimiva koukku, heh! Rakastan tätä biisiä, ja kerron mikä tämän fiiliksen sinetöi. Olimme perheen kanssa ajamassa jostain kotiinpäin moottoritietä, ja minulla sattui cd-soittimessa olemaan Keeper 2. Pistin sitten soimaan Dr.Steinistä lähtien, ja kohta oltiin tässä kohtaa. Aurinko paistaa silmiin, silmät kiinni kunnon lepoasennossa, kovaa mennään autolla ja Kiske laulaa korkealta ”Tiiimmmeeee maaarcheesss tiimmeee…!” Se oli siinä! Hymynkare huulilla vielä kotonakin, omassa huoneessa ja pari kuuntelua lisää niin sen jälkeen on kappale ollut suosikkejani. Tässä biisissä on Sitä Jotain, joka kulminoituu mahtavassa kertosäkeessä. Lappis-tribuutti: Tolokutonta kamaa! Laughing (hoho!), muulla tavoin EI voi tätä mahtavaa kappaletta kuvailla. Ette arvaakaan, että ylistyssanat vain jatkuvat albumin loppuun mennessä, sillä katsokaas nyt mikä seuraava biisi sattuu olemaan….

I WANT OUT! Nyt päästiin suoraan tökkäämään veitsi puhtaaseen LEGENDAAN, legendaan joka kaikessa komeudessaan kertoo sen, mistä Helloween-nimisessä saksalaisbändissä loppujenlopuksi onkaan kysymys. Kun kuulin kappaleen ensi kertaa, tajunta lähti. Porukat veivät minut hätääntyneenä sairalaan, ja kaksi päivää koomassa maattuani sain vihdoin silmäni auki. Janosta kärsineellä äänellä sopersin vain yhden selvän lauseen…”I..want..out!” Kuolemankielissä maattiin, hengityskoneessa. Lopulta elintoiminnot lakkasivat, ja toivo oli jo menetetty. Kunnes joku osui vahingossa cd-soittimeni nappulaan, ja tämä käynnisti I WANT OUTIN päälle! Meikä oli taas täysissä ruumiin ja sielun voimissa! Laughing (hoho!!) Tuossa vähän osviittaa siihen minkälainen kappale tämä oikeasti on. Täydellinen biisi, ja kaikenkaikkiaan yksi unoversumin kovimmista, olkoot sitten vaikka kuinka kulunut. Kuten todettu, ensireaktio oli melkoinen, ja sen jälkeen sydämessäni on aina ollut kappaleen nimellä varustettu lokerikko! Biisihän alkaa virveliniskusta, ja lähdetään vetämään melko toimivalla kaavalla kitaramelodian siivittämänä. Jo ensimmäisten tahtien jälkeen on selvää, että tästä ei enää ole paluuta. Tässä on Kisken hienoin laulusuoritus March Of Timen kanssa toki, ja tässä onkin hienoa se että Mr.Laulutaiteilija vetääkin vähän matalammalta! Tunnelma on kohdillaan, ja vaikka kappale kaikinpuolin on melko ennalta-arvattavaa kamaa, se jostain kumman syystä onnistuu kerta toisensa jälkeen vahvistamaan asemaansa. Kertosäe on pelkkää juhlaa, tämä kertsi itseasiassa oli se todellinen niitti silloin ensikuulemalla, ja tietyllä tapaa on sitä vieläkin. Sanoituksista sen verran, että ne sopivat tähän biisiin täydellisesti, ja toisen säkeistön Kiske vetää niin pelottavalla karismalla että siihen ei ole kenelläkään urputtamista.

KEEPER OF THE SEVEN KEYS
Heh, hehkutusta ylempänä. Ja tässä vielä enemmän, kyseessä nääs on mielestäni Helloweenin paras kappale kautta aikain. Vaikka The King For A 1000 Years aina toisinaan kiipeääkin ihan Keeper-nimibiisin viereen, ei se kuitenkaan onnistu varastamaan sitä todellista hohtoa mitä vain tästä kappaleesta lopulta löytää. Koko kappale kokonaisuutena onnistuu olemaan täydellinen heavyooppera, melkein kuin Helloweenin Seventh Son Of A Seventh Son! Tässä, kuten Maidenilla edellämainitussa, kiteytyy koko se homma, minkä takia Minä Kuuntelen Ylipäänsä Helloweenia. Tämä oli Manun levy alun perin tämä Keeper 2, ja silloin en Kisken ääntä kovin hyvänä pitänyt. Keeper-nimibiisi kuitenkin kertosäkeensä takia jäi pyörimään päähän, ihan sietämättömästi ja se olikin jo sitä kohtaa missä ei enää voi perääntyä… Keeper Of The Seven Keysissä puristetaan yhteen tunnelma, rauhallisemmat kohdat, hienot instrumentilliset ratkaisut, melodisuus, harmonisuus, raskaus ja tiukka yhteissoitto. Ymmärtänette, että minun on kovin vaikea tätä kirjoittaa juuri siksi, että pitäisi keksi jotain ei-niin-sekavaa sanottavaa, prkl. Kappale alkaa ilmeisesti akustisella fiilistelyllä. Hieno kitarakuvio, jonka kovin pointti on ala-E:llä soitetut yksittäiset sävelet, näin kitaristin näkökulmasta. Wink Hyvin nopeasti paljastuu, että ei, tämä kappale ei anna armoa vaan pikemminkin kasvaa koko ajan, ja vasta loppuosassa lopulta paljastuu tämän mammuttimaisen teoksen todellinen luonne. Tässä on niin monia osiakin, että en tiedä mitä niistä oikein selittäisi. Kertosäe itsessään on se pointti, mikä minulle alun perin jäi päähän tästä kappaleesta, se kohtalokas niskaa kutittava tunne, että ”nyt on kyllä jotain..” tiedätte varmaan! Taidan nyt suosiolla jättää hehkutuksen tähän, ja tyytyä vain kertomaan, että tämä on Helloweenin paras kappale. Jos väität muuta, olet poser. (Okei, Dante ei ole koska se on niin kova flicka!) SAVE US:ia en sen paremmin aio arvostella. Sen sanon, että kappale on pieni miinus muuten kovassa kokonaisuudessa, jonka Keeperin lopputahdit olisivat varmasti paremmin lopettaneet. Eli turha veto tämä Save Us.

LOPPUKOOSTE:
Helloween - Keeper Of The Seven Keys Pt. 2 (1988)
* * * * * - kuten arviossa selvisi, sen ON OLTAVA 5/5.
+ Kokonaisuus albumina
+ Bändi kovimmassa kunnossa EVER
+ Kappaleet moniulotteisia ja mielenkiintoisia, myös huumoria mukana
+ Teema-albumina/saagan kakkososana aivan mainio
+ Soundit ovat hienot, varsinkin rumpusoundeista suuri plussa
+ Tuotanto melko lailla täydellistä
- Kuten sonos sanoo, ”pieniä albumin kokonaisuuteen vaikuttamattomia seikkoja”, eli kappaleet Rise And Fall ja Save Us hivenen heikkoa tavaraa, jälkimmäinen turha.
Mutta kuten sanoman pitää, Ei vaan VOI rokottaa tuollaisesta muun annin ollessa se mitä on.
Ja nyt tulevaisuuden klassikko, kenties, eli LOPPUTEKSTI: Kiitokset Dantelle, pitkälti hänen ansiostaan näen tämän loistavan bändin livenä. Kiitokset Roskisdyykkarille, joka on kaivanut verta nenästään selittämällä Manowarin historiaa monet, monet kerrat.
Omistettu Ingon muistolle, lepää rauhassa mies.

Alkuun