Levyarvostelut mediassa

Straight Out Of Hell

Arvostelija: Eero Kettunen, Soundi 1/2013

Legendaarinen Helloween on yhä kovassa iskussa. Powermetalin pioneeri ottaa uudella albumillaan tehokäyttöön vahvimmat aseensa, vauhdin, tarttuvuuden sekä tietynlaisen positiivisuuden. Lopputulos on onnistunut, vaikka bändi eksyy reitiltä pariin otteeseen kuin täydellisyyttä vältellen.

Singlevalinta Nabataea aloittaa albumin itämaisissa ja mahtipontisissa tunnelmissa. Kakkosbiisillä World Of War poweri paukkuu niin perkeleesti. Tuplabasarit ja -kitarat lähettävät bändin lentoon ja Andi Deris vetää kerto­säkeessä kovaa ja korkealta. Straight Out Of Hellin nuorekas ote säilyy jatkossa yllättävän puhtaana sivuten Helloweenin myöhempiäkin vaiheita. Myös kosketinsoittimet ovat levyllä isossa osassa. Hevimetallin ilosanoma välit­­tyy juuri asianmukaisessa muodossaan.

Straight Out Of Hellin parhaimmisto on lähes verrattavissa Helloweenin viimeisen klassikkoalbumin The Time Of The Oathin (1996) materiaaliin. Wanna Be God ja Asshole puolestaan edustavat tyypillistä, raivostuttavan linjatonta Helloweenia eikä slovari Hold Me In Your Arms pääse lähellekään Forever And One (Neverland) -ikivihreän tasoa.

Arvio julkaistu Soundissa 1/2013

http://www.soundi.fi/levyarviot/helloween-straight-out-hell
4/5

Soundi 10/2010: 7 Sinners

Arvostelija: Antti Mattila, 10/2010

HELLOWEEN
7 Sinners
Sony

Tähän torppaan ei ole vuosikausiin säteillyt Helloweenin materiaalista peräisin olevaa valoa. Synkkää on ollut ja pimeää. Nyt välkkyy tiheään – olkoonkin, että lamppu on ennemmin hulluuden kuin järjen –, sillä Helloween tekee parasta jälkeä sitten The Time Of The Oathin (1996)!

Helloweenin nykykokoonpano saavuttaa 7 Sinnersillä tasapainon, jollaista ei ole koettu aikoihin. Toki kyse voi olla siitäkin, että kolmetoista albumia tehnyt veteraani osuu välillä väkisinkin paremmin, mutta 7 Sinnersillä tapahtuu jyrkkiä asioita: ensitahdeista käy selväksi, että metallisärmää on tarkoituksellisesti terävöitetty. Tulisia riffejä tuuletetaan pätevällä tuplabasarihölkällä ja koko ajan tapahtuu. Viime vuosien aneemisuus ja ideaköyhyys on tipotiessään.

Helloweenin ykkösbiisi vuosikymmeneen, Who Is Mr. Madman? näyttää Judas Priestille, miten Nostradamuksesta (2008) olisi tehty piiskaavampi kokonaisuus. Are You Metal? huumorisanoittaa Lordin malliin ja World Of Fantasy nakuttaa perinteisen kevyemmän Helloween-takiaisen uusille lukemille. En äkkiä keksi parempaa ja sopivampaa kertosäettäkään Helloweenin uralta: ”I’m livin’ in the world of fantasy/reality ain’t good enough for me!”

Loistava kasvojenpesu liki viimeisellä mahdollisella hetkellä.

http://www.soundi.fi/arvostelut?nid=11618
4/5

Gambling With The Devil

Arvostelija: Marko Säynekoski , Soundi 10/2007

Saa nähdä, mitä Michael Weikath tykkää Helloweenin uutukaisesta. Sillä on nimittäin paljon piirteitä The Dark Ridelta (2000), jonka kohdalla Weikath väitti joutuneensa levyn teossa jyrätyksi.

Kurpitsaryhmän polku on toki ollut kivikkoinen, mutta yhtyeen 30 vuoden mittaa lähentelevä ura on jo sinällään jonkinlainen todiste yhtyeen iskuvoimasta. Gambling With The Devil on sujuvaa ja taas kerran vahvoja tunnelmia luotaavaa heviä, joka kulminoituu jälleen vahvasti bändin melodisiin ratkaisuihin. Nykymittapuiden mukaan Helloween ei enää edusta erityisen mahtipontista linjaa, mutta se on juuri niin mahtipontinen kuin pitääkin. Toki sävellysten omaperäisyydenkin voi asettaa kyseenalaiseksi, mutta juuri Helloween se tässä pitää kiinni valitsemastaan linjasta.

Loppujen lopuksi Teneriffan lämmössä taltioitu levy tarjoilee juuri sopivan kylmää kyytiä. Yhtyeellä on räväkkä ote ja se on saanut tallennetuksi levylleen sellaista pirteyttä ja raikkautta, jonka välillä on pelännyt kadonneen.

Teemalevyn ainoa heikko lenkki on duurivoittoinen, lähes popahtava Can Do It. Ei kai se vain ole Weikathin käsialaa?


(Soundi 10/2007)

http://www.soundi.fi/arvostelut?nid=6896|Metal Jukebox| Soundi 9/1999|1263975141|Helloween huolehtii faneistaan, sen tämä covereista kasattu erikoislevy jälleen osoittaa. Tylympi huomio on, että Helloweenin kannattaa jatkossa pysyä tiukasti melodisen ja nopean kurpitsametallin parissa, sillä muiden biisit eivät yksinkertaisesti taivu kovin jouheasti saksalaismankelissa. Helloween on samanlainen orkesteri kuin Iron Maiden. Omassa tyylissään lähes ylittämätön, mutta Herra varjele lipsumasta kauaksi.
Scorpionsin He's A Woman, She's A Man ja Jethro Tullin Locomotive Breath on väännelty soundeiltaan epätavallisen raskaiksi Helloweenille, mutta hienostihan bändi selviää painavammastakin tallustelusta. Faith No Moren From Out Of Nowhere puolestaan hankaa, eikä kovin yllättäen, rankasti vastaan. Biisi sopii huonosti muuten 70-luvun materiaaliin pohjautuvaan versiointiin, eikä Helloweenilla ole mitään lisättävää Pattonin porukan hittiin. Focusin Hocus Pocus on taas asia erikseen, sillä Andi Deris jodlailee akrobaattisesti ja biisissä on mukana Helloweenille ominainen piirre, huumori. Metal Jukebox on joka tapauksessa mukava lahjapaketti kovimmille kurpitsapäille.| 3/5|ANTTI MATTILA|http://www.soundi.fi/arvostelut?nid=5999

4/5

Rabbit Don't Come Easy

Arvostelija: Marko Säynekoski, Soundi 5/2003

Helloweenia voi pitää jonkinlaisena epäonnen soturina. Bändillä on riittänyt hankaluuksia kokoonpanonsa kanssa. Bändi on jättänyt väkevän jäljen heavyyn, vaikka yhtye ei ehkä kuulukaan suurimpien nimien joukkoon. Tahransa kilpeen ovat jättäneet myös erinäiset seikkailut tai peräti sekoilut musiikillisessa linjassa, mutta viime aikoina toki huippulaatuakin on kuultu.

Rabbit Don´t Come Easyn kohdalla vanha klisee juurilleen paluusta pitää paikkansa, vaikka termi kuulostaisi miten kuluneelta tahansa. Helloween ei palaa niinkään puhtaasti omille juurilleen, vaan heavyn juurille ylipäätään. Soundeja myöten bändi tekee kunniaa brittiläisen heavy rockin perinteille, mutta jollakin selittämättömällä tavalla pystyy silti kuulostamaan jopa nykyaikaiselta. Eikä vähäisin merkitys ole suinkaan sillä, että bändi pystyy jälleen kerran esittämään vähintään kohtuullisia sävellyksiä, vaikka toki Nothing To Sayn reggae-välipala ainakin aluksi kuulostaa hämmentävältä. Toisaalta Helloween osoittaa jälleen kerran, että vaikka se suhtautuu musiikkiin vakavasti, suhtautumistapa ei ole haudanvakava.

Rabbit Don´t Come Easy on siinä mielessä hankala Helloween-levy, että sillä ei ole täysin selkeätä linjaa. Sekä Helloweenin oma historia että brittiläisen heavyn historia sekoittuu hyvässä hengessä. Bändin vannoutuneet fanit ymmärtävät tapahtuneen kehityksen ja sen tuomat muutokset helposti, mutta bändin uusin ei välttämättä avaudu yhtä helposti niille, jotka eivät ole seuranneet yhtyeen uraa herkeämättä. <
Pakko on muistuttaa, että Rabbit Don´t Come Easy on taas sellaista pirteätä ilotulituksen juhlaa, jonka avulla Helloween on aina saanut innostumaan. Uljas, ryhdikäs ja pirteäkin heavy juuri Helloweenin tapaan toteutettuna sytyttää sellaiseen heavyn riemulliseen kokemiseen, johon kautta aikojen vain harvat yhtyeet ovat pystyneet.

http://www.soundi.fi/arvostelut?nid=3311
3/5

Treasure Chest

Arvostelija: AnttiMattila, Soundi 4/2002

Kun 15 miljoonaa levyä 17 vuoteen myynyt kurpitsapumppu pistää uransa kohokohdat järjestykseen, ei räiskähtelyä puutu. Helloweenin iloisella meiningillä lienee lähes yhtä paljon vihaajia kuin kannattajia, sillä tämä power metallin esi-isä on aina jakanut heavydiggarit varauksettomasti hurraaviin ja kalpeana yökkäileviin. Fanit ovat olleet uskollisia, sillä Helloween ei todellakaan ole mikään heräteostosten kohde. Helloweenia ostetaan siksi, että uutta levyä hypistellessään tietää mitä odottaa. Bändi lipesi linjastaan kertaalleen Chameleonilla ja uran pahin kriisi olikin heti käsillä.

Rumpalin ja toisen kitaristin vaihtuessa on hyvä paikka kahden cd:n kokoelmalle varsinkin kun musiikillista linjaa ollaan taas tarkastamassa kohti perinteisempää pumppausta, kuten Michael Weikath edellisessä Soundissa kertoi. Biisilistan perusteella Helloweenin tärkeimmiksi töiksi on arvioitu Keeper Of The Seven Keysien lisäksi Master Of The Rings ja The Time Of The Oath, eikä siinä kovasti pielessä ollakaan. Valinnat osuvat kohdalleen, sillä kaikki merkittävimmät siivut ovat mukana.

Aika ei ole kohdellut kaikkea materiaalia kovin kohteliaasti. Esimerkiksi aikanaan esiin sännännyt Dr. Stein kuulostaa nyt vain huonolla huumorilla kyllästetyltä leikkikenttäläiskeeltä. Sen sijaan How Many Tears, A Tale That Wasn't Right ja The Chance ovat vanhentuneet arvokkaasti, vaikka ovat keskenään aivan erilaisia kappaleita. Rajoitetun painoksen, komean pahvilootan, kylkiäisenä tuleva Buried Treasure koostuu sinkkujen b-puolista. Hauskoja päristyksiä, mutta ei mitään sellaista, jota ilman ei voisi elää. Helloweenin kaikki osaaminen on esitetty varsinaisilla albumeilla, helmiä ei ole jäänyt singleille tuhlattavaksi.

Musiikkipuoli on kunnossa, mutta bändin historia sivuutetaan naurettavan lyhyellä ja pinnallisella tarinalla. Uraa yksiin kansiin laitettaessa pitäisi ehdottomasti panostaa myös tarinaan. Levynnimien ja ilmestymisvuosien luettelu ja Japanissa käyntien toteaminen ei oikein vastaa käsitystä oikeasta historiikista.

http://www.soundi.fi/arvostelut?nid=420|
4/5

The Dark Ride

Arvostelija: Marko Säynekoski , Soundi 12/2000

Helloween on viime vuosina tehnyt vaihtelevan tasoisia levyjä. Hetkittäin yhtye on jopa tuntunut joutuvan tinkimään omista standardeistaan, eikä vuoden takainen pelkistä cover-biiseistä koostunut juhlalevy ollut läheskään kaikkien mieleen. Väittivätpä jotkut, että Helloweenin taru loppuu vuosijuhlaan.
The Dark Ride on toista maata. Helloween kipuaa taas askeleen ylemmäs uutukaisellaan. Heti kättelyssä on parasta todeta, että bändin tuore julkaisu ei ole kokonaisuus siinä mielessä, mitä sanalla levyjen kohdalla tarkoitetaan. Helloween hyödyntää nimittäin hyvin hajanaisia vaikutteita, vaikkakin suurimmaksi osaksi omiaan. Välillä tunnelmat muistuttavat erehdyttävästi avainten haltijan aikoja, ja paljon kuuluu fiiliksiä toki myös sormusten herran ajalta. Ja näihin tuoreimpiin fiiliksiin yhtye on sopivasti pystynyt sovittamaan myös viimeisiä tuulahduksia muilta alan bändeiltä.
Vaikka The Dark Ride on hieman hajanainen, se sisältää erinomaisia biisejä. Aivan kuin Helloween olisi sattunut säveltämään juuri tälle levylle kaikki ne uransa parhaimmistoon kipuavat kappaleet. Esimerkiksi Escalation 666 on yhtyeen ehdoton eliittipala kaikkine uusine epähelloweenmaisine tuulahduksineen. Mr. Torture puolestaan on perin onnistunut sankarihevin ja perinteisen sakemannihevin ristisiitos, kun taas If I Could Fly herkistelee koruttomalla pianointrolla ennenkuulumattomaan tapaan. Helloween ottaa myös kokeellisen sivuaskeleen asennemetallin puolelle I Live Your Painilla ja onnistuu. Kaiken kaikkiaan melodiat tuntuvat kohoavan entistä tärkeämpään asemaan.
The Dark Ridella ei ole ainuttakaan täyteraitaa. Kukin raita puolustaa paikkaansa. Tärkeintä kuitenkin on, että Helloween pystyy näyttämään epäilijöille.


4/5

Better Than Raw

Arvostelija: ?, Mix lehti 1998

muuta/kuvat/arvio.jpg

Chameleon arvostelu

Arvostelija: Marko Säynekoski , Soundi 8/1993

Helloweenin uuden albumin nimi kuvaa levyn sisältöä täsmällisen tarkasti.
Edellinen Pink Bubbles Go Ape oli vain välityö, joka johti yhtyeen uuden ilmeen löytymiseen. Musiikki on kääntynyt ripauksen verran entistäkin kevyempään suuntaan. Mutta Chameleon muistaa Helloweenin olennaisimman piirteen, melodian. Samalla orkesteri on hioutunut aiempaa tiukemmaksi siten, että kukaan ei ole kokonaisuuden yläpuolella ja osien summasta kasvaa suurta musiikkia.
Jos aikaisemmin Helloweenistä pystyi puhumaan ainoastaan rankkana bändinä, termien joukkoon mahtuu nyt myös kaunis. Sitähän ne poppispalat ovat. Taitavasti tehtyjä kaihoisten tunnelmien vuodatuksia. Ja ne toimivat!
Chameleonin kuuntelussa ennakkoluulottomuus on valttia. Mutta vain siihen saakka, kunnes Helloween osoittaa onnistuvansa myös kevyemmän hevin saralla.


3,5/5